Pahoinvointia

Published by: Kari Muurinen on 28th Jun 2010 | View all blogs by Kari Muurinen

Mies hoippui katua pitkin. Hän näytti pakenevan näkymätöntä vihollista, joka tuntui voittamattomalta. Se kulki nopeammin kuin hän itse, oli suurempi, pystyi ympäröimään hänet kokonaan, aavisti hänen kaikki aikeensa, ja hän itse tuntui vain osalta sitä. Mitä hän mahtoi itselleen, joka tunsi itsensä paremmin kuin hän. Taistelu ylivoimaista omaa itseä vastaan. Toivottomalta tuntui. Se puristi häntä joka puolelta tyhjillä kehyksillään hokien: ”Minä, minä, minä,...”. Aina tuota samaa, mikä sai miehen hulluuden partaalle silkasta ikävystymisestä. Jo loppuun kuivunut mies kouristeli ja oksensi polttavat sisuksensa minuuden muuriseinille. Hän oli aivan loppu.

Mutta, mitä ihmettä! Oksennus alkoikin syövyttää muuria. Lopulta siihen syntyi kuin syntyikin kolo. Mies näki kolosta muita ihmisiä ja olentoja. Kuinka ihanan erilaisia ne olivatkaan, ja ne kaikki antoivat miehen tutkia olemustaan aivan vapaasti. Mies ymmärsi niitä ja tajusi itsekin olevansa jollakin tavalla samanlainen jokaisen näkemänsä olennon kanssa, vaikka ne näyttivätkin täysin erilaisilta toisiinsa nähden. Oliko hän näin äärettömän monimuotoinen ja -puolinen? Oliko hän oikeastaan enää tuo entinen minä vai kerrassaan uusi olento tai peräti olentojoukko? Oikeastaan oli samantekevää, mitä hän oli, sillä hän tunsi olevansa taas terve, rikas ja onnellinen.

Sitten hän vain katseli kaikkia olentoja, kertoi niiden avoimista salaisuuksista niille, jotka eivät niitä nähneet. Häntä pidettiin satusetänä, mutta se ei häntä häirinnyt, koska ei ollut enää entisenlainen minä-olento vaan yhtä kaikkien olentojen kanssa. Hän rakasti elämää kaikissa muodoissaan ja hänen oma kuivettunut ruumiinsakin sai uuden täyteläisen muodon. Mutta se oli vain yksi monien joukossa, eikä ilahduttanut miestä sen enempää kuin muidenkaan kehot. Kuitenkin se oli erilainen kuin kaikki muut, se rikastutti näkymää omalla erikoisella kauneudellaan. Tämän uuden ruumiin näkivät kaikki, jopa ne, jotka pitivät häntä hulluna. Se horjutti heidän muurejaan, ja jotkut pakenivatkin peläten ja inhoten. Harvat olivat ne, jotka lähestyivät siitä huolimatta, mutta he hakkasivat samalla tietämättään koloa omaan muuriinsa. Ja kun se viimein murtui, he muuttuivat sisäiseltä olemukseltaan miehen kaltaiseksi. Heidän kehonsa löysi aina aivan uuden muotovivahteen, mikä oli suuri onni kaikille muurittomille olennoille tai yhdelle vapaalle olentojoukolle.

Yhtenä päivänä viimeinenkin yksilö yhtyi tähän muurittomaan ryhmään. Yhteisymmärrys ja rakkaus olivat suurta. Kehoja ei enää tarvittu, sillä alettiin suunnitella aivan jotakin uutta. Ja kaikki tämä oli lähtenyt oksennuksesta.

Comments

0 Comments

     
Please login or sign up to post on this network.
Click here to sign up now.